Antti Karisto on toiminut Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian professorina vuodesta 2002 alkaen. Keskeinen tutkimusympäristö on ollut Ikihyvä Päijät-Häme -hanke, jossa tutkittiin muun muassa alueen ikääntyvän väestön terveyttä, hyvinvointia, palvelujen käyttöä ja vanhenemisen kokemuksia. Professori on ollut kantava voima myös monissa muissa Lahden alueen hankkeissa ja aktiviteeteissa. Hän on jäämässä eläkkeelle, mutta professuuri jatkuu. Lue Antti Kariston mietteitä siitä, millä mielellä hän väistyy.
Hyvällä mielellä eläkkeelle
Jään elokuun alussa eläkkeelle toimittuani 15 vuotta sosiaaligerontologian professorina Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksessa. Hyppy sosiaaligerontologiaan oli aikoinaan hyppy tuntemattomaan, ja riskejäkin taisin ottaa vaihtaessani vakivirkani sosiaalipolitiikan professorina pätkätyöhön vanhenemisen tutkijana. Mutta riski kannatti ottaa, sillä aluksi viisivuotisen kiinnityksen jälkeen vietin vielä kymmenen mielenkiintoista vuotta vanhenemisen tutkijana.
Kun nyt inventoin noiden 15 vuoden tapahtumia, ehkäpä eniten ilahduttaa se, että monet opiskelijat ovat innostuneet vanhenemisen tutkimuksesta. Iso osa yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielmista on tullut tältä tontilta, ja parinkymmenen väitöskirjankin valmistumista olen saanut seurata.
Opetusta on ollut Helsingissä, Lahdessa on taas riittänyt tutkittavaa. Olin alusta alkaen mukana Ikihyvä Päijät-Häme -hankkeessa ja tulin usein poikenneeksi varsinaisen työmaani ulkopuolellekin. Laadin Palmenian historiikin Markku Heikkilän kanssa (Palmenia. Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus yhteiskunnallisen vaikuttamisen asialla). Lahtelaiseen kaupunkikulttuuriin liittyivät kirjat Salpausselän kisoista (Jouko Heinonen & Antti Karisto & Pekka Laaksonen: Salpausselän kisat) ja vanhoista lahtelaisista mäkihyppääjistä (Antti Karisto & Pekka Laaksonen: Punapaidat). Osallistuin myös Lahden kulttuurikaupunkihakuun, ja vaikka se ei toivottua tulosta tuottanutkaan, hankkeen tiimoilta tuli yhtä ja toista. Omia panoksiani olivat Taigamatka, kuvaus junamatkasta Lahdesta Vladivostokiin, joka ilmestyi aluksi Etelä-Suomen Sanomissa ja Lahden punaisen naiskomppanian vaiheita keväällä 1918 kuvannut kirjanen Hiilenmusta huivi, jonka Lahden museo julkaisi. Nämä faktaa ja fiktiota yhdistelevät kirjoituskokeilut olivat hyvää vastapainoa joskus pakostakin puuduttavalle päivätyölle.
Vielä viime syksynä näytti pahasti siltä, että ”se oli sitten siinä”. Lopettaminen ei ole minulle henkilökohtainen ongelma, mutta pelkäsin koko sosiaaligerontologian professuurin samalla katoavan, kuten Jyväskylän ja Lapin yliopistoissa on tapahtunut. Akateemisen tavan mukaista jäähyväisluentoakin aloin valmistella siinä suhteessa siipi maassa. Mutta sitten tunnelmat muuttuivat toisiksi, kun tuli tieto, että Helsingin yliopisto täyttää valtiotieteellisen tiedekunnan esityksestä sosiaaligerontologian professuurin ”toistaiseksi” eli määräaikaista pysyvämmältä pohjalta.
Professuuri pantiin haettavaksi, ja siihen tuli yhdeksän hyvää hakijaa. Valintaprosessi on meneillään ja saataneen päätökseen syksyyn mennessä. Tehtävän ala laajenee Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja opetusverkoston toimintasuunnitelmassa mainittuun sosiaalisen kestävyyden tematiikkaan, esimerkiksi sukupolvien suhteisiin. Jatkossakin Helsingin yliopiston harjoittama vanhenemisen tutkimus kytkeytyy Lahteen, mutta millä tavalla, sen aika näyttää. Se riippuu siitäkin, kuka oppituolille istahtaa.
Kiitän Lahden Yliopistokampusta ja lahtelaisia yhteistyökumppaneita kaikesta!
Antti Karisto
