Luontaisesti verkostoituva väitöskirjatutkija haluaa edistää planetaarista terveyttä, sillä ihmiskunnan terveys on osa luonnonjärjestelmää.
Marju Prass kertoo olleensa jo lapsena sydämeltään ympäristöaktivisti.
– Järjestin viisivuotiaana muille lapsille roskakävelyjä ja rakastin muun muassa perhosia. Äiti on kertonut, että itkin lapsena vuolaasti nähdessäni dokumenttiohjelmassa, kuinka luontoa riistetään. En itse tätä muista, joten olin varmaan tosi pieni silloin, Prass naurahtaa.
Viron Saarenmaalta kotoisin oleva Prass on kasvanut keskellä luontoa. Maatilalla perhe oli vahvasti riippuvainen luonnosta ja sääoloista. Luontosuhde on aina ollut äärimmäisen tärkeä – jopa niin tärkeä, että Prass pitää luontoa omana perheenjäsenenään. Tai oikeammin itseään luonnon perheenjäsenenä.
Prass muistaa jo lapsena ihmetelleensä, miksi muut eivät näe luontoa samoin kuin hän itse.
– Tapoimme myös eläimiä osana elinkeinoa, mutta eläintä aina kunnioitettiin. Eläimet saivat elää onnellisen elämän. Kunnioittaminen tarkoitti myös sitä, että jokainen lihapala meni varmasti käyttöön.
Lapsuuden lähtökohdat näkyvät edelleen tutkijan arvomaailmassa. Prass päätyi opiskelemaan ympäristöekologiaa Helsingin yliopistoon, sillä Virossa hän ei pysynyt jatkamaan opintoja oikealta tuntuvaan suuntaan.
– Koin, että opetus jäi pinnalliseksi eikä ekosysteemien toimintaan perehdytty riittävästi. Kaipasin myös vahvempaa käsitystä ihmisen riippuvuudesta luontoon. Luonnon monimuotoisuus sekä ihmisen ja luonnon hyvinvointi saman asian eri puolina kiinnostavat minua.
Näiden teemojen äärellä Prass saa nyt työskennellä lähes päivittäin, sillä oman väitöskirjatutkimuksen ohella hän tekee osa-aikaisesti asiantuntijatyötä vuonna 2022 alkaneessa Luontoaskel terveyteen -ohjelmassa.
Kymmenvuotisessa ohjelmassa kehitetään terveellisiä, sosiaalisesti oikeudenmukaisia ja ympäristön kannalta kestäviä arjen rakenteita ja käytäntöjä, jotka helpottavat vastuullisia elämäntapavalintoja. Juuri sellaisia, joille Prass näki tarvetta jo lapsena Saarenmaalla – vaikkei toki osannutkaan silloin vielä sanoittaa tarpeita.
Siilojen purkutalkoot aloitettu
Lahden Yliopistokampuksen edustajana Marju Prass vastaa Luontoaskel terveyteen -ohjelman toteutumisesta erityisesti alueen korkeakoulumaailmassa. Hän tukee yhteistyön syntymistä korkeakoulujen ja muiden tutkimusorganisaatioiden välille sekä mahdollistaa verkostojen syntyä myös yritysten, kuntien ja esimerkiksi järjestöjen suuntaan.
Työtehtäviin kuuluu tutkimus- ja koulutushankkeiden tukemista, mutta myös hankkeiden välisten yhteyksien ja riippuvuuksien tunnistamista. Rooli sopii Prassille täydellisesti, sillä yksi hänen henkilökohtaisista missioistaan on taistelu siiloutumista vastaan, paremman ja vaikuttavamman yhteistyön puolesta.
Jos tutkija tutkii esimerkiksi biologiaa, hän tuntee vain sen maailman prosessit, muttei välttämättä näe yhteyksiä muihin tieteenaloihin. Vaikka näkemykset eroaisivatkin toisistaan, on siiloja ylittävä keskustelu Prassin mielestä aina hyödyllistä.
– Esimerkiksi luonnonsuojelualueet ovat erittäin tarpeellisia, mutta herättävät usein vahvan vastakkainasettelun luonnon ja ihmisen rinnakkaiselämälle. Ihmisen hyvinvoinnille ei riitä, että luontoon voi mennä pitkän matkan päähän. Tarvitsemme luontoa myös kaupunkeihin.
Hyödyllinen mikrobialtistus ja stressin vähentäminen luonnon keinoin pitäisi olla mahdollista myös kaupunkilaisten arjessa. Lisäksi tarvitaan kaupunkivihreää hulevesien hallintaan ja muihin ekosysteemipalveluihin. Kaupunkirakennetta yhdessä suunnitellen päästään parempiin tuloksiin.
Prass haluaisi laventaa ihmisten luonnonsuojeluajattelua myös kestävään ravitsemukseen ja kestävään kuluttamiseen, sillä ne vaikuttavat niin merkittävästi maankäytön tarpeisiin. Vielä liian vähän ymmärretään kulutuskäyttäytymisen, tuotteiden ja palveluiden vaikutuksista elonkirjoon. Esimerkiksi Lahden tiedepäivässä kuultiin BIODIFUL-hankkeen alustavista tuloksista, joiden mukaan suomalaisten kahvinkulutus on elonkirjolle haitallisinta muihin ruoka-aineisiin verrattuina.
Luontoaskel terveyteen -ohjelma on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, mutta siiloja ylittävä ja ihmisten asenteisiin vaikuttava työ on haastavaa ja hidasta. Mutta Prass ei aio luovuttaa. On katsottava rohkeasti peiliin ja nähtävä asiat, jotka vaikuttavat luonnon ja ihmisen yhteiseen hyvinvointiin.
Tutkimustietoa tulisi jalkauttaa käytäntöön mahdollisimman monialaisessa yhteistyössä.
Väitöskirjatutkijoiden oma lahtelaisyhteisö
Siiloja Prass haluaa purkaa myös väitöskirjatutkijoiden keskuudessa. Hän vetää uutta Lahden alueen väitöskirjatutkijoiden verkostoa, joka aloitti toimintansa keväällä 2022 ja on tarkoitettu Helsingin yliopiston, LUT-yliopiston ja muiden yliopistojen nuorille tutkijoille. Lahden yliopistokeskus tukee ja kehittää verkoston toimintaa.
Väitöskirjatutkija on usein jo opiskelijahaalareista uloskasvanut ”seniori”, joten perinteinen opiskelijatoiminta ei osu enää ytimeen. Uusi verkosto haluaa tarjota paremmin osuvan toiminnallisen ytimen, joka tukee tutkijaa ihan arkissakin tilanteissa.
– Ohjaajat ovat usein kiireisiä, joten neuvon saattaa saada nopeammin tutkijayhteisöstä. Rento keskustelu muiden tutkijoiden kanssa on tosi hyödyllistä. Voi kysellä ihan konkreettisia asioita, kuten pitääkö esimerkiksi heimon nimi kirjoittaa kursiivilla tai sitä, kuinka muut saavat palautetta omiin töihinsä, Prass kertoo.
Varsinkin ulkomailta tulleilla tutkijoilla voi Prassin kokemuksen mukaan olla hatara käsitys siitä, mikä on suomalaisessa tutkijayhteisössä normaali käytäntö. Joskus väitöskirjatutkijasta tulee lähes ohjaajansa assistentti, mikä ei ehkä ole tarkoituksenmukaista. Tällöin juuri kollegiaalinen vuoropuhelu on erityisen hyödyllistä.
Lahtelainen yrityselämä tutuksi
Prass on verkoston vetäjänä huomannut, että monet tutkijat tuntevat heikosti lahtelaista yrityselämää.
Paikallisiin toimijoihin haluttaisiinkin tutustua paremmin, sillä sekä tutkimusaiheita että tulevaisuuden työpaikkoja voi löytyä omaan tieteenalaan liittyvistä yrityksistä. Siksi osa verkoston tapaamisista on luonteeltaan yritysvierailuja.
– Jos ei tunneta paikallisten yritysten tarjoamia mahdollisuuksia, lähtevät valmistuvat talentit helposti muualle. Hyvänä esimerkkinä vaatekauppaan tehty vierailu. Moni ajatteli etukäteen, että sehän on ”vain” vaatekauppaa, mutta yrityksellä oli suunnitteilla iso ohjelmistokehitysprojekti.
Kun kohtaa muiden alojen tutkijoita, kehittyy myös kyky puhua omasta tutkimuksesta mahdollisimman ymmärrettävästi. Omassa lähipiirissä tulee puhuttua kielellä, jonka vain oma tieteenala ymmärtää. Rennoissa kohtaamisissa kielenkannatkin rentoutuvat.
Verkoston toivelistalle on noussut myös lahtelaisesta luonnosta yhdessä nauttimista ja tammikuulle onkin jo suunnitteilla talviliikuntapäivä.
Rahoituksen hakeminen on yksi kaikkia tieteenaloja yhdistävä teema tutkijoiden keskuudessa. Myös tähän maailmaan Prass lupaa tukea ja apua verkoston kautta.
– Rahoitushakemukset voivat olla turhan akateemisia, kuivia ja vaikealukuisia. Oma professori toki sen osaa lukea, mutta hakemusta käsittelevälle henkilölle esimerkiksi pienessä yleisluonteisessa säätiössä teksti ei ehkä avaudu, Prass muistuttaa.
Haitallinen kaunotar tutkimuksen kohteena
Prassin oma väitöskirjatutkimus käsittelee lupiinia, joka on vieraslaji Pohjois-Amerikasta. Lupiini edustaa yhteiskunnan ja luonnon välistä yhteyttä kiinnostavalla tavalla. Suomessa se on päässyt leviämään valtoimenaan siksi, että ihmiset pitävät lupiinia niin kauniina.
– Tässä on yhteiskunnan arvojen ja luonnon arvojen ristiriita, sillä luonnolle tämä vieraslaji on haitallinen. Lupiini vie suomalaisessa ympäristössä elintilaa muilta kasveilta ja se saattaa lisätä ravinteita maahan. Ravinteikas maaperä ei ole kaikille lajeillemme hyväksi.
Prass avaa vieraslajien tyypillistä käyttäytymistä ja niiden haastavuutta luonnolle tuomalla keskusteluun lupiinin rinnalle päivänkakkaran. Se on eurooppalainen kasvi, jota näkee Suomessa siellä täällä. Lupiinin kotiseuduilla Pohjois-Amerikassa se käyttäytyy haitalliselle vieraslajille tyypillisesti eli vallaten liikaa alaa muilta kasveilta.
Pohjois-Amerikassa lupiinin levinneisyys pysyy täysin kontrollissa, aivan kuten päivänkakkaran levinneisyys meillä.
– Haluan tutkia, miksi näin tapahtuu. Yksi selitys on tietysti se, että uustulokkailta puuttuvat luonnolliset viholliset. Vieraassa maaperässä muut lajit eivät ole sopeutuneet lupiinin tuottamiin myrkkyihin, ja ehkä siksi lupiini pystyy meillä valtaamaan itselleen paljon elintilaa. Läheskään kaikki vieraslajit eivät onneksi ole ongelmallisia, mutta ongelmia tuottavien lajien kohdalla tutkittavaa edelleen riittää. Luonnon monimuotoisuuden vaalimisen nimissä.
Teksti: Terhi Kangas, Kuvat: Terhi Kangas (2. ja 4.), Tahsin Rahman (1. ja 3.)
