Kun Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian apulaisprofessori Ilkka Pietilä haluaa laittaa asiat mittasuhteisiin, hän suuntaa liikkumaan metsään. Ikääntymistä yhteiskunnallisena ilmiönä tutkivan Pietilän suosikkimetsä löytyy Keski-Suomesta, jossa hän viettää paljon aikaa mökillään.
Metsä käynnistää ajatustyön
“Metsässä on hyvä olla, metsä liikuttaa sekä fyysisesti että henkisesti. Siellä tulee kerättyä niin mustikoita kuin tehtyä polttopuita ja samalla rauhoituttua, jos kiristää”, Pietilä sanoo.
Pietilä ei useinkaan lähde metsään varsinaisena tarkoituksenaan miettiä asioita, mutta poluilla astellessa ajatustyö käynnistyy yleensä ihan itsestään. Joskus asiat saavat oikean mittasuhteen kiireen keskellä juuri metsähavaintojen ansiosta.
“Kun lähden tekemään jotain metsään, huomaan samalla ajattelevani asioita, se on sellaista ei-keskittynyttä ajattelemista, asioita vaan pulpahtelee mieleen. Huomaan vaikka juuri marjoja poimiessani pohdiskelevani kaikenlaista. Joitakin vuosia sitten seisoin yhden oikein ison männyn juurella. Katselin sitä ja ajattelin, että tuo mänty on tuossa ihan riippumatta siitä, stressaanko itseni hengiltä vai en. Loppujen lopuksi ne asiat, joilla me vaivataan mieliämme, ovat sittenkin aika pieniä.”
“Työnsarkaa todellakin riittää”
Pietilä on tutkinut vanhenemista ja ikääntymistä yhteiskunnallisena ilmiönä Helsingin yliopistossa vuodesta 2018. Tätä ennen Pietilä työskenteli 15 vuotta Tampereen yliopistossa. Oman tutkimuksen lisäksi Pietilä pääsee seuraamaan ohjaamiensa perustutkinto-opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden tutkimusta vanhenemisesta. Sosiaaligerontologian tutkimusala on läpileikkaava monella eri tasolla ja tulee vastaan tutkijalle arjessakin.
“Työnsarkaa todellakin riittää. Ei tarvitse kuin avata päivän lehti ja siellä on paljon erilaisia ikääntymiseen liittyviä aiheita.”
Pietilälle on kirkastunut viime aikoina tutkimusalastaan kaksi merkittävää asiaa. Hän toteaa ensinnäkin ikääntymisen olevan yhteiskunnassa paljon puheissa, mutta keskustelu on valitettavan usein sävyltään ongelmalähtöistä ja jossakin määrin negatiivistakin. Pietilä toivoisikin ikääntymiseen suhtauduttavan realistisesti ja neutraalisti, yhtenä elämänvaiheena.
“On hienoa nähdä muidenkin tekevän tutkimusta, jossa päästään ongelmakeskeisyydestä eroon. En tarkoita, että ikääntyminen olisi autuus ja onni, siihen liittyy vaikeita asioita, mutta myös ilojakin. Ei se lapsuuskaan aina helppoa ole, eikä teini-ikä varsinkaan”, Pietilä toteaa.
Tämän lisäksi Pietilä on havainnut, että puhuttaessa ikääntymisestä, koetaan sen yleensä koskettavan vain vanhempia ihmisiä.
“Keskusteluakin käydään ikään kuin se vanheneminen koskisi vain tiettyä ihmisryhmää. Mitä enemmän tällä kentällä työskentelee, sitä paremmin huomaa ikääntymisen koskettavan meitä kaikkia, ikään katsomatta. Ikääntyminen vaikuttaa meihin koko ajan. Olenkin sanonut, että pitäisi tutkia 25-vuotiaita, kyllä hekin vanhenevat. Se voisi avata uudenlaista ajattelua. ”
Pietilän mukaan vanhenemiseen varautuminen ja omaan ikääntymisen pohtiminen tekisi monille hyvää paljon aikaisemmin kuin vasta eläkeiässä. Ilkka Pietilä toteaa ajattelevansa pidemmällä aikajänteellä elämää. Oman elämänsä asioita hän ajattelee varautumisen kannalta ja on entistä tietoisempi ikääntymisestä.
“Olen tietoinen vanhenemisesta, asun nyt kerrostalon kolmannessa kerroksessa ilman hissiä. Nyt tämä ei ole ongelma, 20–25 vuoden päästä se voi hyvinkin olla ongelma.”
“Millä saataisiin eri ikäiset tekemään yhteistyötä?”
Pietilän mukaan sosiaaligerontologiassa osallisuuden ja toimijuuden teemat ovat tällä hetkellä paljon keskustelussa.
“Keskustelu johtuu muun muassa siitä, että monet ovat huolissaan ikäperustaisesta segregaatiosta, jota tapahtuu maassamme monella tapaa. Palvelut ovat ikääntyneille entistä vaikeammin saatavilla välimatkojen tai digiosaamisen puutteiden vuoksi, ja osallistuminen erilaiseen asiaan ja toimintaan vaikeutuu. Tapahtuu myös alueellista segregaatiota, kun nuoret muuttavat kaupunkeihin ja erityisesti kasvukeskuksiin pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja Turussa. Nämä alueet nuorentuvat, muut alueet vanhenevat.”
Pietilä pohtii mukana olevan perusteltuja huolia myös henkisen tason segregaatiosta. Hänen mielestään olisi hyvä, että yhteiskunnan eri toimijat pystyisivät ajattelemaan vanhenemista yhteistyössä ja edistämään kaiken ikäisten Suomea.
“Kaikenikäisten kohtaaminen ja osallisuus olisi tärkeää. Millä saataisiin eri ikäiset tekemään yhteistyötä?”
Myös isovanhemmuuden teemoista kirjoittaneen Pietilän mukaan lähes huomaamatta on tapahtunut muutos, jossa lasten ja isovanhempien välimatka on kasvanut. Aiemmin oli tyypillistä, että asuttiin hyvinkin lähellä samalla paikkakunnalla.
“Mitä se merkitsee lapsille tai isovanhemmille? Miten sukupolvet ymmärtävät toisiaan, miten välimatka vaikuttaa sukupolvien välisiin siteisiin?”
Lahdessa on tehty monitieteellisiä avauksia, muun muassa Päijät-Hämeen alueen terveys- ja ympäristötavoitteet yhdistävä Luontoaskel terveyteen -ohjelma, josta Pietilä löytää omaan tutkimusalaansa kiinnostavia yhtymäkohtia ja teemoja esimerkiksi sukupolvien kohtaamiseen yhdessä luonnossa liikkumisen kautta.
“Näen tämän ohjelman hienona mahdollisuutena edistää sekä ihmisten henkistä ja fyysistä terveyttä että lisätä sosiaalista hyvinvointia muun muassa saattamalla eri-ikäisiä ihmisiä yhteisten luontopuuhien pariin.”
Teksti: Aino Pokela, Kuva: Hanna Ojala
